Täällä ollaan!

Päivitystahti on ollut huikea, enkä aio luvata parannusta asiaan myöskään tänä vuonna. ..Mutta eipähän tule ainakaan höpistyä turhia kun tiivistää koko vuoden jutut yhteen päivitykseen.

Keväällä laitettiin taas karavaani kulkemaan ja liikahdettiin takaisin kahden vuoden takaiseen lähtöpisteeseen, tai ainakin melkein. Huhtikuusta alkaen olemme siis asuneet taas Tampereen kupeessa, tällä kertaa Kangasalla. Kangasala on osoittautunut oikein mukavaksi asuinalueeksi ja omakotitalon isolla, aidatulla pihalla on koirilla tilaa vetää rallia ja (valitettavasti) myös raportoida jokaisesta ohikulkijasta.
Kissat ovat valloittaneet takkahuone-sauna-osaston ja kesällä majailivat paljon myös pihalle kyhätyssä pienessä ulkotarhassaan nauttimassa hellepäivistä. Gizmokin on edelleen kovaäänisenä mukana menossa, vaikkakin höperyyttään huutelee jopa aiempaa enemmän (mikäli tämä on mahdollista).
Jermu-papparainen muuttuu päivä päivältä hellyyttävämmäksi, niinhän se kai aina käy kun tietää luopumisen ajan olevan jo väistämättä aika lähellä.. Kuitenkin vaari on sen verran hyvässä kunnossa ja elämäniloinen, että syksyllä vielä poistettiin yksi syöpäläisen valloittama varvas takajalasta. Jermu toipui leikkauksesta taas hyvin nopeasti ja viipottaa jälleen lenkeillä mukana yhtä varvasta kevyempänä. Pappakoirat on parhaita <3

Källi täyttää tänä vuonna jo, uskomatonta mutta totta, 8 vuotta! Veteraanikoiraksi tuota ilkikurista apinaa ei kyllä uskoisi millään! Jalat liikkuvat kyllä varsin vikkelään, etenkin jos kyseessä on joku kielletty juttu. Ja niitähän Källi löytää kyllä joka paikasta, uusimpana villityksenä piha-aidan ulkopuolella mönkivät siilit. Vitsit olivat kyllä aika vähissä kun eräänäkin kisa-aamuna matkaan lähtö viivästyi entisestään "kalastetaan yksi kappale snautsereita naapurin puolelta siilijahdista"-operaation verran. Mutta Källi-Pälli voisi kyllä pitää vaikka yhden opintoviikon kurssin kaikille muille pikkujekkujen tekijöille siitä miten helposti voi loihtia naamalleen "oho miten se nyt tolleen kävi en kyllä tarkoittanut ollenkaan sori vaan"-ilmeen ja sen jälkeen saa kaiken anteeksi ihan noin vaan... :D
Källi on pikkuhiljaa jäänyt/jäämässä kokonaan eläkkeelle agility-kuvioista: 3-luokassa hypyt ovat pääsääntöisesti 65 cm:ssä ja se on Källille selvästi liian iso hyppykorkeus. Se joutuu vähän hakemaan ponnistuspaikkaa ja agility ei selvästikään ole sen mielestä enää kovin hauskaa kun ei vaan voi mennä tukka putkella ja suoritella siinä sivussa esteitä tuosta noin vaan. Kolmosissa kun joutuu joskus jopa kääntymäänkin, ja tiukasti vielä. Tokoilun olen sen sijaan nyt (puoli)pyhästi luvannut ottaa taas tänä vuonna aktiivisemmin treenin alle. Viime vuonna kun sitä treenattiin ihan täysin satunnaisesti silloin tällöin ja kokeessakin käytiin kokonaista yhden kerran, ilman merkittäviä saavutuksia. Puolet liikkeistä nollille ja puolet sitten ihan hyvin. 30 asteen lämpötila teki tepposensa ja K oli aikalailla veto pois, vaikka tällä kertaa ei juurikaan paineistunut (jee!). Nyt kun olemme jo aloittaneet uuden toko-elämämme (hah), pikkumusta on ollut ihan liikuttavan onnellinen saamastaan huomiosta ja kaikessa tekemisessä on mukana vähän liikaakin yritystä (levottomat jalat ja sillai, teputeputepu).

Kaikki alla olevat Källin kuvat Laitalan Hansun käsialaa viime kesältä.

Ketkusta alkaa muotoutua pikkuhiljaa oikein mukava vempele! Pentuna sen käytös oli välillä melko outoa, ja tuonne reilun parin vuoden ikään asti siinä oli liikaa jotakin kummallista varautuneisuutta ja sitä oli hirmu vaikea lukea/ymmärtää tietyissä tilanteissa. Ja näitä asioitahan tämmösten maailman suorimpien partaeläinten kanssa eläneellä oli vaikea käsittää, vaikka nuo jutut varmasti ainakin osittain ovat ihan rotuominaisuuskin. Kolmen vuoden kieppeillä herra K koki selvän harppauksen aikuistumiseen ja sai lisää itsevarmuutta, jonka seurauksena "outous" on huomattavasti vähentynyt/lähes hävinnyt. Ja tietysti minäkin olen tässä pikkuhiljaa oppinut elämään paimenen kanssa, silläkin on varmasti suuri merkitys asiaan.

Ketkun ansiosta olen taas ihan totaalisesti hurahtanut agilityyn, huippua! Ketku on ihan maailman paras agilitykoira, minulle nimittäin. Nopeudessaan se ei ikinä tule olemaan mukana kärkikahinoissa, mutta kunhan minä kehityn ohjauksessani enkä varmistele turhia, ei meidän suorituksia voi hitaiksikaan haukkua! Ja mikä parasta, Keppuli on aina intoa täynnä ja palo silmissään, sen kanssa on vaan yksinkertaisesti ihan mahdottoman kiva treenata ja kisata!!

kuva: Jukka Pätynen

Viestiä treenailtiin kesän aikana melko paljon ja Ruskakin kehittyi oikein päteväksi A-pisteen oleskelijaksi. Koiria odotellessa voi mm. poimia mustikoita ja puolukoita, ja mikä parasta, popsia suuhunsa kaikki koirille tarkoitetut lihapullat ja nakit... ;) Källi juoksi aina seuraneitinä ekan pätkän, mutta toiselle pätkälle, lopuista puhumattakjaan, se ei vielä tähän päivään mennessä ole suostunut lähtemään 50 metriä pidemmästi. Ketkun treenit sujuivat kaikenkaikkiaan tosi hyvin ja juoksumotivaatio oli koko kauden ajan kohdallaan. Syksyllä uskaltauduttiinkin korkkaamaan viestikoeura, josta ei valitettavasti irronnut koularia. Tottis oli ollut tosi vähällä treenaamisella (mm. estenoudot ihan alkutekijöissään vielä muutamaa viikkoa ennen koetta) ja sitä jännitinkin eniten. Keppuli kuitenkin yllätti positiivieseti ja teki kaiken juuri niin hyvin/huonosti kuin olin ne sille opettanut. Mitään isompia teknisiä virheitä ei tullut, joten pisteitä irtosi 93 :) Meno oli kuitenkin vähän semmoista pikkusievää häntä heiluen trallalaa-hömpötystä, ja ensi kauden tavoitteena onkin saada tottikseen enemmän menoa ja meininkiä. Esineruudusta tuli tarvittava yksi esine, mutta maastossa Ketku sitten palasi ensimmäiseltä juoksumatkalta parin minuutin jälkeen ilman mitään järkevää syytä. No, semmosta se viesti on - ikinä ei tiedä mitä koiran juostessa tapahtuu ja taipaleilta palaamiset jäävät aina enemmän tai vähemmän arvoitukseksi. No, ens kaudella paremmalla tuurilla. Ja taidolla.

Alla olevat Ketkun kuvat jälleen Hansun kamerasta lähtöisin. Kiitos Hansu mahtavista kuvista!

Kaikenkaikkiaan paluu Pirkanmaalle (ihmisten ilmoille) on tuntunut oikein hyvältä ratkaisulta, vaikka nyt tätä olematonta talvea ihmetellessä on kyllä ikävä Kuusamon hankien keskelle. Niin ja lisäksi Ruskan mummolat ovat nyt surullisen kaukana :( Mutta onneksi koirat haukkuu ja karavaani kulkee, myös pohjoisen suuntaan useamman kerran vuodessa.