Källi-Pällin pk-kokeet on nyt kokeiltu ainakin tältä syksyltä, ehkä jopa kokonaan. Eilen oltiin etsintäkokeessa Keuruulla ja suoritus oli ihan katastrofi. Aloitettiin jäljellä, jossa itse kämmäilin janalla (lähdin lompsimaan heti K:n perään), koira kyllä teki siinä ihan hyvää työtä. Ajoi alkujäljen ja ensimmäisen kulman hyvin, mutta toisessa kulmassa (onpa yllätys..) homma tökkäsi ja kaksi keppiä  jäi metsään.

Tottiksessa Källi teki kutakuinkin normaalia suoritustaan ehkä 20 askelta seuraamisen alussa, jonka jälkeen se tajusi olevansa kokeessa ja alkoi paineistua todella voimakkaasti. Kältsä kyllä teki kaikki liikkeet muutamaa pikkuvirhettä lukuunottamatta teknisesti hyvin ja esim. jäävät liikkeet hyvin nopeastikin, mutta sen olemus oli ihan lysähtänyt ja sen näköinen kuin olisin mäiskinyt sitä koko aamun aikani kuluksi noutokapulalla päähän. Tosi hienoa. Ainoastaan eteenmenon teki suht vapautuneen näköisenä.  Lisäksi itse muutuin ihan pakkoliikkeiseksi idiootiksi kun tunsin että koira ei kulje lainkaan. Näistä tahdottomista kaksoiskäskyistä sitten ropisikin pisteitä roimasti ja saldo tottiksen osalta oli 83 p.

Maastossa esineruutu oli kamalan päivän ainoa ilopilkku. Siellä Källi oli oma, iloinen itsensä ja työskenteli hyvin tuoden molemmat esineet virheittä. Pudotetussa esineessä oli taas sen näköinen kuin koko maailma romahtaisi hetkenä minä hyvänsä sen niskaan eikä tuntunut lainkaan tietävän mitä ollaan tekemässä. Keskeytin loistokkaan suorituksemme haku-osuuteen, jonka alussa syystä X paineistunut pikkukoira ei halunnut irrota keskilinjalta 20 metriä kauemmas.

Kokeen aikana ja jälkeen tunsin lähes pakottavaa tarvetta luovuttaa koko otus ensimmäiselle vastaantulijalle, mutta illalla tajusin että oikeastaan Källin "suoritus" oli ihan sydäntäsärkevää katsottavaa. Mikä saa pikkukoiran ahdistumaan koetilanteessa niin syvästi että sen suoritus poikkeaa täysin treenisuorituksesta eikä se kykene tekemään edes suosikkijuttujaan kuten pudotetun esineen noutoa? En usko että syynä on ampuminen, koska paikallaolon jälkeen koira oli vielä ihan normaali eikä reagoinut seuraamisen aikanakaan itse pamauksiin lainkaan. Oma treenitilanteesta poikkeava käytös on varmasti ainakin osasyynä, mutta tällä kertaa en edes jännittänyt juuri ollenkaan. Lisäksi sää oli loistava, kenttä ja maastot hyviä, tuulensuunta, ilmanpaine ja tähtien asento olivat juuri oikeanlaisia, joten selitykseksi jää enää ainoastaan se, että Källi on snautseri ja minun snautserinkoulutustaito on varsin rajallinen.

Onneksi koetta edeltävä vuorokausi oli vietetty snakuleirillä, jossa olin saanut tuiki tärkeää vertaistukea muilta snakuharrastajilta. Olimme porukalla tulleet jo kahtena päivänä siihen lopputulokseen, että valitettavan harvasta snautserista saa edes kovalla työllä hyvää palveluskoiraa. Kun samasta paketista löytyy aimo annos sekä itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä että herkkyyttä ja ohjaajapehmeyttä, on koiran kouluttaminen oikeaa nuoralla tanssimista.

Illalla kun pieni, karvaton snautseri änkäytyi nukkumaan pikkiriikkiselle kerälle ihan kylkeen kiinni ja kyseli kulmakarvojensa alta että "ollaanhan vielä kavereita?", päätin että koiraharrastus ei kuitenkaan saa olla maailman tärkein asia vaan koiralla on tärkeä tehtävä myös arkielämän parhaana kaverina. Tämän kun aina muistaisi.