Källi se osaa! Nimittäin johdatella meitä tasaisin väliajoin sydänkohtauksen partaalle. Kuusamoon saapuivat tällä viikolla lumi ja pakkaset. Perjantaina Källi sitten löysi koko lähijärven ainoan paikan, johon oli ehtinyt muodostua jäätä, ja meinasi tehdä sananmukaisesti viimeisen temppunsa. Koirat vetivät tavalliseen tapaansa hullurallia rannan läheisellä nurtsialueella, josta katsoen koko järvi näytti olevan ihan auki, edes rannassa ei ollut yhtään jäätä. Mutta mutta, nurtsin edessä oleva pieni kumpare peitti näkyvyyden lahden pohjukkaan, jota peitti ohut jää yli 50 metrin päähän rannasta. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, huomasin Källin vetävän tukka putkella jäällä olevien sorsien perään ja jarrujen pettäessä tipahtavan saman tien jään reunalta hyiseen järveen. Jäätä oli vain tuossa yhdessä kohdassa, joten K olisi kyllä päässyt uimalla rantaan lahden toiselle puolelle, mutta se raukkahan vaan yritti paniikissa kiskoa itseään jään reunalle eikä tajunnut lähteä uimaan sinne vaikka kuinka yritin viittilöidä sitä toiseen suuntaan. Pikkukoira räpiköi ja kiljui, mutta ei millään saanut itseään jään päälle. Ehdin jo soittaa hätäpuhelun sekä piipaa-autolle että Oskulle, joka pyöräilikin työpaikalta verenmaku suussa pelastamaan tapaturma-altista nautseriskoiraamme. Täytyy sanoa, että minuutit eivät koskaan ole tuntuneet niin pitkiltä - oli käsittämättömän kamala tunne seisoa rannalla voimatta tehdä mitään toisen taistellessa hengestään. Varttitunnin aikana ehdin jo katua sataan kertaan kaikkia niitä ikäviä puheita, joita olin vuosien varrella Källistä sanonut ;) Lopulta 15 minuutin ponnistelun jälkeen Kälpyri sai kuin ihmeen kaupalla otteen jään reunalta ja sai kammettua itsensä ylös vedestä ennen palokunnan saapumista. Itse olisin kyllä siinä vaiheessa tarvinnut jo kyytiä vähän toisenlaiselta piipaa-autolta, sen verran monta sydämenlyöntiä oli jo ehtinyt jäädä väliin. Osku vei nopeasti kohmeisen koirulin kotiin lämmittelemään ja käsittämätöntä kyllä, parin tunnin lämmittelyn jälkeen koira oli taas täysin oma itsensä ja illalla haukuttiin jo entiseen tapaan kaikki aidan takana liikkuvat... Uskomatonta mutta totta, tämä seikkailu ei näyttänyt aiheuttavan edes  minkäänlaisia lihasjumeja pelkäämästäni keuhkokuumeesta puhumattakaan. Haukku raikaa ihan entiseen malliin eikä ääni ole lainkaan painoksissa ;D

Lauantain aikana sain rytmihäiriöni lopultakin tasoiteltua ja sunnuntaina uskalsin jo lähteä Kuusamon cup:n (epävirallinen agilitykisa) viimeiseen osakilpailuun. Myös Källi pääsi mukaan, koska toissapäiväinen seikkailu ei näkynyt siinä millään tavalla. Olosuhteet olivat...köh...mielenkiintoiset kentälle viime viikon aikana sataneen lumen seurauksena. Kisat saatiin kuitenkin vedettyä läpi 15 sentin lumihangessa ilman yhtään lihasrevähdystä tai liukastumista, ja kisojen jälkeen olikin vuorossa esteiden siirtäminen talviharjoittelupaikkana toimivaan maneesiin. Källille tuloksena hylly (meni putken väärään päähän ja koko rata oli muutenkin vähemmän sujuva), mutta Ketkulle 0 :) Molemmat, sekä Kältsä että Ketku, voittivat cup:n kokonaiskilpailun omassa luokassaan (molemmille kolmesta osakilpailusta kaksi 0-voittoa), joten näihin kisoihin oli mukava päättää syyskausi :) :) 

 

                                                                               Kuvaaja: Jenni Runnakko

Oma menoni on tämän möhömahan kanssa jo naurettavan kömpelöä, joten Källin ohjaaminen on aika toivotonta sen vaatiessa kunnon vedätystä. Ketku taas kulki oikein mukavasti taaperruksestani huolimatta, mutta ehti kyllä tehdä muutaman ylimääräisen pyörähdyksen esteiden välillä ennen kuin sain sen aina otettua kiinni. Nyt täytyy varmaan jo antaa periksi ja lopettaa ratojen juokseminen tältä syksyltä, pienempiä ohjauskuvioita ja yksittäisiä esteitä voi toki treenata myös valas-lookissa ;D

Viikolla Ketkulle tehtiin myös viestitreeni hiekkakuopilla. Juoksupätkiä oli kolme, pisimmillään matkaa noin 450 metriä yhdellä pätkällä. Kaikkiin matkoihin sisältyi maaston vaihdos hiekkakuopalta melko tiheään metsään. Ketku ei reagoinut maaston vaihtumiseen millään lailla ja lähti hyvin juoksemaan kaikille kolmelle matkalle, tosin minun päähän toisella kertaa kuulemma vähän normaalia hitaammin.

Maanantaina Osku oli jo turvotellut jälkinameja valmiiksi iltaa varten, mutta siinä vaiheessa kun lähdettiin metsään, oli siellä jo lunta noin 10 senttiä. Joten se siitä jäljestä - taisi talvikausi alkaakin tänä syksynä jo vähän normaalia aiemmin...

Lumen takia jäivät myös hakutreenit väliin, mutta Tarjan kanssa otettiin kuitenkin pienet ilmaisutreenit. Ketku aloittaa jo haukkumisen tosi hyvin, mutta rytmi on vielä ihan mitä sattuu ja äänensävy on hieman kimakka "normaaliääneen" verrattuna, vaikka Keppulin olemus ei kyllä vaikuta mielestäni mitenkään epävarmalta sen haukkuessa. No, katotaan mitä tuosta ilmaisusta tulee nyt talven aikana.